Sellaista elämää Siimeon ilokseen eli ja mainetta niitti. Kunniaa, rahaa ja lihavaa ruokaa ja lempeä tähteeksi jäämäänkin riitti. Keisari varmaankin moisesta onnesta kateeksi olisi tullut, jos olis siitä vain kuullut, mutta hän lienee vain Simoa köyhäksi, kurjaksi suutarinsälliksi luullut.
Pystyssä päin kävi Siimeon hypystä hyppyyn. Ei ollut huoli, ei murhe tikannut reippaan suutarin kulmia ryppyyn. Mihin vain tuli hän, naurussa suut oli heti, ja kaikkien mielet hän voitti, sillä hän iloinen oli ja niinkuin Herran enkeli huuliharppua soitti.
Kunnes, kuulkaapas, Siimeonin paulaansa kietoi enkeli vaimoksi tullut, enkeli sellainen, että sen perässä pitäjän parhaatkin pojat juoksi kuin hullut. Sellaisen hedelmän pauloihin joutui nyt suutari sorja, mut mikäs sen sievempää, mikäs hurskaampaa toki onkaan kuin olla suutari suuri ja ihanan enkelin orja.
Niinpähän kai, jos ei Rienaaja pelihin puutu, jos ei vain ihana enkeli avioliitossa piruksi muutu. Sellaista ennenkin nähty on, montakin kertaa, taivaan riemua mokomaa, jonka ei kiusalle helvetin piinakaan vetäisi vertaa.
VIIDES LUKU
Rikkaiden talojen tytöt, nuoret ja somat, mielellään olisivat olleet sorjan suutarimestarin, suuharpun soittajan, mainion tanssijan omat. Mutta nyt sattui jo Siimeonin tielle se Kohtalon asettama ansa, vipu, johon viisainkin tarttuvi aikanansa.
Näinpä se sattune Simolle tärkeä seikka, joka oli hänelle onni ja autuus ja myöhemmin kunniaa tuottava kuperkeikka. Parkkosen talossa palveli kuuluisa Iita, köyhä mut kaunis kuin synti, Iita, josta oli pitäjän pojilla ainainen kilpa ja riita.
Olihan Simokin litasta aiemmin kuullut, mutta kun tuntenut ei, oli turhaksi loruksi sellaista ihmettä luullut. Nytpä hän Parkkosen isännän saappaita neuloo, ja jokainen sauma ja tikki leimuaa lempenä Iitaan kuin uunissa kuivattu taula, kuin ruuti ja rikki.
Sellaista Simolle ei ollut sattunut koskaan, niin kauan kuin muisti, että hänen saumansa yrittivät vinoon ja virvistä harjakset luisti. Nyt nekin sattuivat kummat ja vielä jos jotakin muuta, koska hän yhtenään vilkuili Iitaa, suloja sen ja sen huikean kauniisti hymyilevää suuta.
Emännälle myös piti saappaat talveksi laittaa, mut silloinpa vasta, kun tuli Iitan vuoro, silloin se työ vasta Simosta alkoi maittaa. Kuka on onnellisempi kuin suutari, koska hän kauniin ja siveän immen jalkaa mitalla koittaa! Niinkuin ihanat sinfoniat jalon suutarimestarin sielussa silloin soittaa.