Pianpa Siimeonin retkistä lisäysten kanssa jo kielittiin matamille.
Matami ankaran, pauhaavan kiellon nyt pöllytti tukkahan Siimeonille:
Vapaa rakkaus! Olkoon! Mutta vain matamiin nähden. Painakoon mieleensä
Siimeon, että ei maita ja metsiä maleksi tyttöjen tähden.
Siitäpä jutusta alkoi nyt risti ja harmi: matami joka päivä lakia luki niin että Siimeonin selkäpiitä karmi. Kylläpä menossa siinä jo haihtuivat työväen aatteet, vaihtuivat taas pikipöksyihin mestarin »fiinimmät» vaatteet.
Haikein mielin hän rummulla istuu jälleen, kastelee nahkaa ja lappaelee, ja niinkuin entinen mestari nöyrä jo on emännälleen. Poikihin, poloisiin, kaiken hän vihansa viskoo, niitä hän tikkausremmillä lyöpi ja tukasta, korvista kiskoo.
Kunnes jo eräänä keväisnä päivänä laukesi luontonsa tappi, kiehahti sisu ja ratkesi katkera sappi: matamin eteen hän saappaantekeleen vimmalla, voimalla paukkaa, ovelle säntää ja hammasta purren ja kiroten kadulle laukkaa.
Ei auta matamin enää nyt jälestä juosta. Iäksi päiväksi haihtui kuin haihtuikin Siimeon piinasta tuosta. Pois koko kaupungista ja — takaisin luontoon nyt Siimeon reisaa, päivän, toisen synkkänä kulkee, kolmannen aamuna maantiellä iloista virttä jo veisaa.
Mikäpäs hätänä valmiissa maailmassa! Niin kauan kulkee kuin piisaa taskussa kassa. Se kun on lopussa, pysähtyy, taloihin kääntyy, toiselle päällensä istuu ja surutta, huoletta aivan taas suutariks sääntyy.
Aurinko ihanasti paistaa, kukkaset suloisesti tuoksuu ja kesälinnut laulaa. Hyvä on vapaana kulkea, poiketa taloissa syömään ja kermalla kastella kaulaa. Maailma kaunis on niinkuin taivahan yrttitarha, elämä hymyilee, orjuuden viimeinen muisto on haihtunut kauas kuin unen ilkeä harha.
Niin tuli rahoista loppu ja joutui se hetki, jolloinka päättyi nuoren suutarimestarin vapaa ja iloinen retki. Taloihin ylpeihin poikkeili poika ja taitonsa kenkiä, saappaita neuloen näytti, aikansa muutenkin avoimin silmin ja sydämin hyväkseen käytti.
Hoi sitä kultaista aikaa! Olla kuin lintunen taivaan! Huolta ei muuta kuin mitä pikemmin päivät iltahan sai vaan, iltahan, jolloin ne odottivat aittojen ovet, sykkivät Simolle kauneiden, rikkaiden tytärten pulleat povet.
Sellaista elämää! Kuin mitä Kaanaan häitä ne olivat ajat! Ainaista iloa, jolta on poistettu rajat. Sellaista elämää saanut ois jatkua iäti, aameneen asti ja sivukin siitä. Päiviä moisia mies mikä tahansa konsanaan ei koe niitä.