Nyt olis kelpaavan luullut — jo kai toki, köyhän pojan — pienellä pappilamatkalla hypätä komeasti ylitse köyhyyden ojan. Mutta ei Siimeon: yhä hän mietti ja empi, vaikka jo matami häntä kuin omaansa konsanaan syötti ja hoiti ja lempi.
Niinäpä aikoina vapaata lempeä saarnasi muutamat hullut, mut ei se onneksi kuitenkaan lopulta kaikkien tavaksi tullut, vain oman aikansa oli se ihmisten suissa ja päissä ja toimitti pastorin virkaa myöskin Simon ja mahtavan matamin häissä.
Valmista verstaa nyt niinkuin ainakin mestari Siimeon piti. Rahaa oli kyllä ja ruokaa ja hellyyttä — kuitenkin ikävä nuoren mestarin sielussa yhä vain iti. Mörkkinä aina hän istui, pikisen nyrkkinsä varassa poski; istui, vaikkakin tiesi, että se matamin sydämeen syvälle koski.
Matami hymyllä koetti lääkitä armaansa surun ja vaivan — matamin suu oli suloinen vaikka jo hampaaton aivan — lääkitsi, sanoi: »Mikähän suru on armaani mieltä noin pimittämässä? Rahaa on piirongin loorassa, pöyrässä ruokaa, jos tahrot pussata kultaas, niin se on tässä.»
Huokasi Siimeon, kämmentä viittasi hälle, suuttui ja selkään antoi hän pojalle irvistävälle. Mitäpäs, tyytyä täytyi, vaikka oli mielessä muuta: Siimeon haaveili, nähkäätte, pussattavaksensa nuorta ja punaista suuta.
Työväen rientoja seurata — huvikseen — alkoi nyt Siimeon parka, vaikkapa poikien tähden olikin aluksi tuntonsa arka. Sillä, niin mietti hän, minäpä juuri, tuon aattehen mukaan, heikkojen verta ja hikeä imen jos kukaan.
Niin, hän huomasi kylläkin olevansa porvari paha — mut minkäpäs mahtoi: mukavaa mukavuus oli ja rakasta raha. Niinhän se äitikin sanoi: »Kun olet köyhä, niin kehu vain ett' olet rikas; kun tulet rikkaaksi sitten, niin — taas sanojes mukaan — köyhyys on ainainen vikas.»
Niinpä ei mennytkään kauan kun hänen tuntonsa paatui, mukaiseks toisten suutarien hän muuttui ja maatui, sorrosta puhui ja pauhasi — sellainen olihan aate — kotiin kun pääsi, niin parhaana kukkona poikia sorteli kaulassa punainen ammattivaate.
Sattuipa Siimeon sitten, jossakin työväen juhlassa, sievään neitihin kohti, jonka oli suipussa punainen suu ja posket verevät tiukassa nuoruuden lihassa hohti. Sydänjuuria myöten se liikutti Siimeonin, sellainen näky. Siinäpä hänelle viekoitteleva, tuores ja makea täky.
Tuttavuus tehtiin, ja seuran tekoa, sellaista, melkoiset ajat jo kesti.
Aviollisen elämän viihtyisyysmahdollisuudet se vihdoin tykkänään esti.
»Se nyt on kumma, se sellainen seuroissa juoksu», matami sanoi ja
pisti: »Jokos on tähteelle alkanut maistua nahkan ja pikilangan tuoksu?»