KAISU. Niin — kun olisi! Mutta mistä sen tähän miehen tempaa. Kuka sitä uskaltaa naapuristakaan mennä hakemaan.
VAPPU. Eiköhän sentään kova huuto auttaisi!
KAISU. Huutaminenko? Silloinhan me juuri olisimme kuoleman omat. Jos rosvot vaan kuulisivat, että me apua huudamme, niin paikalla ne sisään hyökkäisivät ja tappaisivat meidät.
VAPPU. Voi tätä kauhistuksen iltaa!
KAISU. Mutta nyt pälkähti oiva tuuma päähäni. Minä rupeankin mieheksi.
VAPPU ja HELENA. Mitä?
KAISU. Minä rupean mieheksi. Puen Matin vaatteet, jotka ovat tuolla kamarissa, päälleni, niin — silloinhan olenkin jo mies. Ainakin siltä näytän, ja eihän muuta tarvitakaan. Eivät rosvot sitten uskalla pihallekaan tulla, kun näkevät tuvassa olevan yhden mieshenkilönkin.
HELENA. Mainio tuuma. Pukeudu nyt sukkelaan; kohta voivat olla jo täällä.
KAISU. Niin teenkin. (Poistuu kamariin. Vappu ja Helena kurkistelevat ikkunasta ja kuiskailevat keskenään.)
KAISU (kamarista). Haha. Hyvä tuuma se on. Eivät varkaat uskallakaan tulla kaivamaan ja varastamaan. — Mutta kyllä nämä Matin housut ovat jotensakin avarat. Leveäthän ne tosin pitää kyntömiehen lantiot ollakin. — Kuules, Helena, kierrä sitä tulta vähän suuremmaksi! Nähkööt pitkäkyntisetkin, ettemme täällä pimeässä piileile!