Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.
"Vankejako?"
"Vankeja."
"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."
Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan, epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät kylkiin kolhineet.
"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"
"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee nälkään… Ja saaren ympärillä — meri. Etkö kuule?"
Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.
"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä vesi, keskellä kurjuus. — — — Sinun täytyy kaikessa tapauksessa meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut — kuinka pitkälti sinun onkaan kulkeminen! — — — Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! — — Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän saaren läpi, en jaksa — — olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen kerran Venäjällä — — ja nyt olen taas täällä. — — — Minut lienee määrätty tänne kuolemaan!"
"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena ärjyy."