"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"
"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki kulkijoita."
"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy puolestanne ajatella… Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? — — että heidät on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen sytyttäneet, juuri ole niitä?"
"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."
"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä. Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"…
Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti — mutta me olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin sydän.
Äkkiä tataari korviaan pörhisti — tataareilla on tarkka kuulo kuin kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa. Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus! peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.
"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme. Piilouduimme puiden taakse odottamaan.
Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:
"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia — juoksevat kuin jänikset!"