VIII.

Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula, vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä menin ulos peltiä sulkemaan.

Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa, synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia, kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä, synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan. Revontuliakin leimahteli.

Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: — ilmassa ikäänkuin väräjää surumielinen sävel: "Kaukana! Kaukana!"

Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin hänen levollinen hengityksensä.

Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua, liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä. Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen laineilla.

Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää — kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?

Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän "herkesi vanhempiaan tottelemasta". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi…

"Niin! mihin?"…

Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi… Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta, ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.