Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla liekkuva liekkinen?
Vasta myöhällä nukuin.
IX.
Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja, jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.
Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo tervehdimme lähestyvän kevään oireena.
Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.
Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan, vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.
Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.
Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon, jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.
Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.