Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin "venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.
Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten tavallista moisissa tilaisuuksissa.
"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.
Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.
Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan juovuksissa.
"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.
"Se on oma asianne", vastasin.
"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en koskaan juo. — Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna! Ja jos itse niitä pyytäisin — niin älä anna niitä sittenkään. Älä anna! Kuuletko?"
"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni tulisi."
"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.