Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.
"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää hevosta!"
"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"
"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."
Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.
"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka! Tules tänne!"
Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.
Uteliaana katselin häntä.
Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!" tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun, katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle. Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.
"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."