Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.
"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."
"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"
"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan tulivat."
"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"
Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.
"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt… metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se humisee kesällä… ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä huomaamatta että elinkään… Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä itsekkään tiedä… Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään elänytkään…"
Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä, täyteläisimpiä sointujaan.
Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.
"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi! kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne juurineen kumoon… Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän hiljemmin jatkoi.