"Varmaan", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa eduista.
Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.
Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita. Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.
Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu. Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.
Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.
Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä, siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan sai hillityksi.
Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän — vaikka hän tätä tunnustamista pidätti — ettei tämän kolkon maan väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle tunkeumaan.
Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.
"Kiitos, herra", sanoi hän nousten. "Kiitos myöskin ystävällisestä sanasta!" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. "Usko minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele. Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan — — — ja ratsastin lumikentän poikki — — — läpi pimeän — — pakkasen — — — missä vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa; luonnollisesti — — — sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin — — — mutta en sittenkään! Kun tulesi näin — tuonne minun pitää, sanoin itselleni — jos hän minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties joskus kyläämme tulet — ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi mukaisella kunnioituksella!"