"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin."
"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan yksin. Otetaan samovaari käsille."
Kulkuri suostui mielellään.
"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin."
Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.
"Tahdon sanoa teille totuuden, herra", sanoi hän hymyillen minuun katsoen: "kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu — omantuntoni kautta! — — Sanoitte kuulleenne minusta?"
"Kuulin kyllä."
"No hyvä! Minä elän — kerskaamatta voin sen sanoa — rehellisesti ja siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen — — hoidan peltoani, kyökkikasvitarhaani — — —"
Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: "se on toden totta!"
"Niin", jatkoi hän samalla äänellä, "minä teen työtä, niinkuin Jumalan sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin. Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne — — — te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin — — — Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?"