"Hyvää iltaa, herra", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.
"Hyvää iltaa", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin vierastani katsellen.
"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin. Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen — sitten ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia, jotka joka aika ottavat minut vastaan."
Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun, kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni. "Niinkuin sinä minua kohtelet — niin minäkin sinua" — tuntui luja. kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.
"Kuka olette?" kysyin. "Mikä nimenne on?"
"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen nimeni on Wassili — — — oletteko minusta ehkä kuullut? Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?"
"Uralistako syntyisin? Kulkuri?"
Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.
"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?"
"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?"