Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli, jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut. Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.
Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli, välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.
Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti. Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.
Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle. Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.
En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis, ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi — — — Silloin vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun. Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän tavoin — ja minä olisin taas yksin — — — yksin pitkässä, surullisessa, loppumattomassa yössä..
Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus sallisikkaan liian ihannella "onnetonta", joka on lukkoja murtanut, hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään murskannut — sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan, ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.
Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa. Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies. Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin, joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän peittämät.
Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä, syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva, ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut) oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat välimmiten sisällistä levottomuutta.
Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta tuntematonta vierastani kohtaan.
Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.