Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä valtaa sydämen, jolloin "vieras maa" henkii sieluun kylmyyttään ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki — — — Mutta se tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo kauheat sanat: "Ijäksi tänne haudattuna — — — ijäksi!" — — —
Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen, mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.
Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala — mahtava tuli.
Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina kapuaminen jurtan tasakatolle.
Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään, harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.
Ympärillä oli kaikki kuollutta — — — Virran kalliorannat, uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma metsäkaistale — kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.
Ei äännähdystä — — — ahdistavaa kylmyyttä vain — — — Kauhussaan lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.
Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja koetti tunkea läpi valottoman usvan.
Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta yksityisiä ääniä — — — kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen kavion kalketta.
Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan. Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.