Hapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. "Eihän siellä kukaan ohkikkaan", jatkoi sitten, "tuulihan se vain metsässä humisee… ei mitään muuta… metsä humisee… humisee…"
Kului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta, korkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat takaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn. Silmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi ja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.
Vanhus kävi taas levottomaksi penkillään.
"Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?"
"Nuku, vanhus, nuku!" huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. "Se on hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa, ettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au—au!"
Motrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain metsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:
"Metsä humisee… metsä humisee… Oksana, kultaseni!"…
Pian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui tuulen ulvonta ja metsän humina…