Vaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin heitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat tummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja silmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja hyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen, avomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja naurunsa oli kovin tarttuvaista.

"Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?" Maksim kysyi.

"Kertoi."

"No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat muistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa."

"Aivan kuin pieni lapsi", tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä ammentaen.

Vanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan heikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään; mutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän levottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.

Pian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää valoa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään… mutta pimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin olisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja valmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa olevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja silloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa ulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä. Toisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen täytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat vanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana lähteäkseen outoon kaukaisuuteen.

Nukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja kielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.

Ukko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut jonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta ja melkein lapsellista avuttomuutta.

"Oksana, kultaseni!" kuulin hänen mutisevan, "kuka siellä metsässä ohkii?"