Kun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi vaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.
Mutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos tuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä, Juoksin eteenpäin… pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa Bogdan rinnakkain ja rinnat verissä… Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa Bogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. — — —
"No, kuinkas niiden toisten kävi?" kysyin nähdessäni vanhuksen äänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.
"Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli, rosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo syntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli maantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin kun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja soitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana hänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan oikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä — tarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka Romanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen näköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia…"
"Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee kovasti… myrsky on tulossa!…"
III.
Viimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi, ja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät kyynelöivät.
Ilta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä liikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat kuin meren pinta myrskyllä.
Iloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit astuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää. Seuramme oli täysilukuinen.
Yhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili illallista.