Hän otti minut syliinsä ja tuuditteli.
"Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole… metsä se vain humisee niin…"
Metsä humisikin, ja kuinka se humisi!
Istuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn laukaus.
"Oksana, kultaseni", kysyin, "kuka nyt metsässä ampuu?"
Ja hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:
"Hiljaa, hiljaa, poikaseni… se on hyvä Jumala — se on ukkonen."
Alkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.
"Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee…"
Ja minä makasin hänen sylissään ja nukuin…