Sitten Pan Oksanaa pyysi:
"Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!"
Oksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.
"Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä ihanuuttani… älä toisen vaimoa häväise… sinä et minua säälinyt ja nyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä onneton!"
"Laskekaa irti minut!" huutaa Pan. "Siperiaan pääsette minun tauttani nääntymään."
"Älä meitä sure, Pan!" sanoo Opanas. "Roman joutuu murtoon ennenkuin ratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa, enkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään ketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään tulemme, menemme suorastaan Panin taloon!… Roman, tartu häneen! Kannetaan hänen armonsa sateeseen!"
Pan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas nauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin tupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina kuin lumi…
Ja metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja ukkonen jyrähteli.
Istuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä voihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin karvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta kulunut…
"Oksana", sanoin, "kuka noin metsässä voihkii?"