— Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?
— Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa — —
— On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä, sen takaan!
Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia, ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen, mitenkä voisin olla muuta!
Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui, Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin peljästyneenä kavahti hereille.
Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi. Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.
Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot, joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa ahdistusta.
* * * * *
Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten. Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten lintu metsässä — — — Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.
— Oskar!