— Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.
— Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.
Syntyi hetken äänettömyys.
— Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin.
— Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.
Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:
— Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on paremmat ansiot kuin täällä?
— Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän ojensi Kreetalle suuren hopearahan.
— Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha. Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.
— Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.