— Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne, te, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän onnellisena.
— Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.
— Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen tottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.
— Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun tunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy minun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän uhrauksenne minun hyväkseni — ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.
— Ja se on teidän viimeinen sananne?
— On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.
— Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä pöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.
— Minä en tarvitse mitään — ja jos tarvitsisinkin jotain, ette te ole oikea antamaan minulle sitä.
— Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?
— Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin kun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette. Olette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa, ylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän huvinne on musertaa — ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita sanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette halpa ihminen, herra linnavouti, kärme — — —