Ja tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita ei milloinkaan ollut tuntenut — joita ei peto milloinkaan voi kantaa rinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden häneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa pelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä hyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.
VII.
Retki Katrinedaaliin.
Laitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun linnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten herrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on hauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan ja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta tomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle ilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista retkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi ja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille herttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa puistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen linnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.
Kauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin jäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin nauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.
Herttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa risteilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä, uusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus. Hillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja leikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat kaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin hän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan vihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien ohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät tervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän puolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi tarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota on tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin yksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon oli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo havaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken muun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi tyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.
Zaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä ulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei myös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä leikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi havaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin, joka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei enään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei kuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen synkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton koti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi häntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.
Ainoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli linnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden osoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys, millä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet pitää häntä etäällä.
— Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa kuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan korvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.
— Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa heidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.