Katkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä pöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten varisteli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään miten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina kauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.
Hän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta ja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan moniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista. Valleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan varustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä lausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä niin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut häntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.
Silloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan kesken alhaalla.
— Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi toinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä sanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.
— Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän vuoden vankeus, vastasi toinen.
— Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla "Vankitornin" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara herra, jatkoi ensimäinen pontevasti.
— Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja ylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani teeskennellyllä myöntäväisyydellä.
— Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää suunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla vaiti kun pahoin puhua — kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä sammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.
Keskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle tarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää kaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren Ivarssonin kohtalosta.
Zaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan hirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen onnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen sanomattomaan levottomuuteen.