Se oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu murteellisella Ruotsin kielellä.
Monien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka ympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.
Siinä oli:
"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi pakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin luoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän käytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana hetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä voitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee pelastua liian aikaisesta haudasta."
Voimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi suojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien sisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja onnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös vaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä pakenemaan onnistuisi.
Kuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään tapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä aikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä vankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään voimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.
Väsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja kuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut saanut, tuli pian kyllä.
Mutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat. Milloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja iloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta, milloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan suurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät, jotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan lumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin taisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa kaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon oli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka oli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän, töytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen päänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti juuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.
Vielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka edelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla vaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki aivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen vapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan odottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän kanssa — elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin tähän kadotuksen luolaan.