Vihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän ikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon hän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä ja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla, kostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän pitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa askeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija, joka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä kuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas kuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin läheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan elämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.
Vanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin määrin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle arvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut käsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan, olisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin jähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi ylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn tähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta väärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen epäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.
* * * * *
Sekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos raittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä ihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt suljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain sisäpuolella.
Yksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan muurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi hänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut, jolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta, hävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat elämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli johtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.
Varovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa sopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen tornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi todellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli mahdoton sitä löytää.
Hän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että se todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana sisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän voinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku ystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka sitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen käsittämättömän kirjeen.
Hän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot hiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin vilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen saakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli todellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa — kaikki oli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä vähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan asujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä uppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen puolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin kun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi kävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.
Jos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei hänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä tapauksessakin pian. "Läpitorni" ei kauvan sulkenut asujamiaan ennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi kauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen, joka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen edessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt kammosi.
Kauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli tapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä hyppäys tullakseen venheesen — ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin Ruissalon ystävällisiä rantoja.