Melkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset, jo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä. Mutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin katosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat kammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän Korpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin selkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli jälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin odottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton silmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä ilman mitään menettääkseen hänen — — — mutta pois se, hän ei vielä ollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka perään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo olikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.
Vielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu, täydellisesti pelastettu — — —.
XIII.
Uusia havaintoja. — Turvapaikka Ruissalossa.
Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan päätetyn tarkoituksen perillä.
Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille, meneminen sitä noutamaan.
Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin. Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille — eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat äkkijyrkät.
Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä vilusta, kirje kädessään.
"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."
Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.