Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.
Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli uskaltanut toivoa.
Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon. Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.
— Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet tallettaa.
— Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.
— Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?
— Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.
— Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.
Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se viimein kokonaan vaikeni.
Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden, mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen, joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.