Koputus toistettiin taas vielä innokkaammin.
— Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä äänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua vaikutusta.
— Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä, on saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.
Ivarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino väijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään vivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.
Edessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi yhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat, ensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat silmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.
Vähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.
Pitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän sanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.
— Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii unohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei kuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan suosikeista.
Pilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa kuullessaan näitä sanoja.
— Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet? kysyi Ivarsson hätäillen.