— Silloin, kun minua ei enään ehkä löydy, vastasi Juhana, teeskennellyllä surumielisyydellä.
— Luulet siis, että hän olisi valmis vaikka veljenmurhaan? Niin kovin ei hän toki voi häväistä pyhää muistoa. Kustaan poika veljenmurhaaja!
— Olet lapsi, Katariina, hyvä viaton lapsi, jota eivät vielä ne puuskaukset ole kohdanneet, mitkä monesti tuottavat häpeän tahi vihan punan poskillemme, ja vievät kätemme saaliinhimosta miekkaan, ja hyvä että niin on; toivon että koko elämäsi saisit häiritsemättä nauttia samaa puhdasta katsantotapaa ja kuolla oppimatta elämän puuhista ja taisteluista.
— En oikein ymmärrä sinua, Juhana, et vaan tarkoita että sinäkin voisit tehdä semmoisen häpeällisen työn joutuessasi raivoon ja vallanhimosta.
— Sattumus usein pakoittaa joko tahallaan eli tahtomatta tekoihin, joita ehkä sitten saa katua, jo toisten juonet pakoittavat itsepuolustukseen. Kateus on kun juurtunut meihin, emme voi enää täydellisesti päästä siitä.
— Tottapa, Juhana, me voimme; me emme saa huolimattomasti sysätä itseämme eikä muita vaaroihin, joita on mahdoton voittaa.
— Mutta jos kosto tahi rikos seuraa kintereillämme ja tikari kiikkuu väijyen takanamme, valmiina tahraantumaan verestämme ja huomautetaan vaarasta, silloin tulee meidän tehdä vastarintaa ja lyödä pahantekijä maahan jos sitä tarvitaan ja kykenemme sen tekemään. Eerikki tahtoo nyt musertaa minun niinkuin koiran, joka on uskaltanut vastustaa isäntänsä vääryyksiä, kuitenkin, sanon sen sinulle suoraan, on hän liian pelkuri tappaakseen minua. Ja tiedätkö, Katariina, vankeuden pimeydestäkin voi vanki katsella ulos valoon päin ja ilmauksia ulkona.
— Rakas ystävä, sanoi Katariina levottomasti, olet varmaankin sairas liiallisista ajatuksen ponnistuksista, sillä niin en koskaan ennen kuullut sinun puhuvan. Tule kanssani ja rukoile Jumalan äitiltä apua tukalassa tilassamme, tule rakas Juhana, oletpa nähnyt miten rukous aina tekee mieleni tyveneksi ja rauhalliseksi.
— Tiedä, Katariina, vastasi Juhana lyhyesti, siitä on kauvan kun minä voin rukoilla — luulen melkein ett'en enään laisinkaan voisi sitä tehdä, pelkään että se kaikki olisi vaan paljaita sanoja — ja sinun uskoasi en myös vielä oikein ymmärrä, vaikka kyllä kunnioitan sitä; ehkäpä muutaman tunnin lepo olisi minulle hyvä; mutta tee sinä miten omatuntosi vaatii, minä kyllä odotan sinua täällä niinkauvan.
Nähdessään Katariinan jäävän nousi hänkin ylös, pani vuoroonsa kätensä puolisonsa ympäri ja likisti häntä rintaansa vasten. Sitten kulkivat he äänettöminä linnan salien läpitse etsimään lyhyttä, mutta virkistävää lepoa.