XX.
Uhri.
Zaida Barinsky oli yleisen häiriön aikana tykkänään kadonnut. Pidettiin varmana että hän sodan pauhinassa ja pimeässä oli eksynyt taistelevien joukkoon ja siellä saanut olla osallisena kaatuneiden kohtalosta.
Myöhemmin saatiin kyllä todistus hänen lähdöstänsä, mutta todistus, joka ei tyydyttänyt arveluja.
Eräästä sisämäisen linnanpihaan päin olevasta ikkunasta läntisessä tornissa oli hän katsellut sitä kauhistavaa näyttelyä, jota tulisoittojen valossa näyteltiin hänen allansa. Hän näki raivoisan sodan linnanpihalle vievässä käytävässä, hurjan ottelun herttuan ystävien ja vihollisten välillä, näki Ivarssonin kuninkaan joukon etupäässä raivokkaasti raivaavan itselleen tien linnan sisään, kuuli voittavien joukkojen riemun, näki voimattomien hurjat ponnistukset jännistäessään viimeiset voimansa yhä kasvavaa ylivoimaa vastaan ja vielä näki hän myös sen miekaniskun, joka tähdättiin ihanan nuorukaisen päätä kohden, näki sen putoovan raskaasti hänen päälleen, näki miten hän vaipui maahan, ensi tuokiossa muserrettavaksi kuoliaaksi hänen ruumiinsa yli tunkeutuvalta joukolta.
Kauvemmin ei hän voinut katsella tätä kauheata näky-alaa; ne sisälliset taistelut, joita viimeksi kuluneina kuukausina oli taistellut, huhut Ivarssonin petollisista vehkeistä, Ivarssonin, jonka hän melkein mielipuolisuuteen menevän rakkauden tähden ihanaan, pulskeaan nuorukaiseen, oli pelastanut kuoleman vankeudesta, se viallisuuden tunne, joka, jos nämät huhut toteutuisivat, vaivasi häntä, oli uhannut painaa tämän jo muutenkin heikon olennon maahan, ja kun hän nyt näki nämät arvelut täysin todeksi, näki kaikki unelmansa rauenneen, koski se häneen niin kovasti, että mielipuolisuuden valoton yö samalla ympäröi hänen iäksi päiväksi.
Vapisten kauhusta ja hurjapäisenä juoksi hän hillittömästi alas kieruportaita, jotka johtivat läntisen tornin kaikkiin kerroksiin ja päättyivät vankipihaan, sekä sen oven läpi, jonka kautta hän ei kauvan sitte oli avannut tien vapauteen ennen niin rakastetulle, nyt vielä kuolleena vihatulle pettäjälle. Pian oli hän niiden vallien harjalla, jotka ympäröivät linnaa sen alla. Hänen allansa ammotti pimeä linnahauta. O kuinka yö oli hänestä erinomaisen ihana vaaleine kuuvaloineen vaahtopäisten laineiden yli ulkona ulapalla, mitenkä ihanata olisi, hänen mielestään, että juuri nyt päästä pois, pois elämästä, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, kaikkien erhetysten jälkeen tulisi niin viheliäiseksi, niin köyhäksi rauhasta ja onnesta, päästä pois juuri nyt, saatettuna siltä ihanalta soitolta, minkä aaltojen loiske, myrskyn raivo ja taistelevien pauhu hänen takanaan saivat aikaan. Ja kylmässä, märjässä haudassa tuolla alhaalla olisi hänen mielestään niin hiljaista, siellä ei mikään myrsky enään häntä saavuttaisi, siellä saisi hän yksinään nauttia sitä lepoa, jota niin kauvan oli elämässä etsinyt, luullut löytävänsä, mutta ei kumminkaan ollut löytänyt.
Hyppäys vaan, hiljainen taistelu elämän ja kuoleman välillä, aaltojen hiljainen loiske kun peittivät uhrinsa, ja sitte oli taas kaikki tuolla ulkona entisellään, ennen kun hän henkensä uhraamalla irroitti itsensä kohtalosta, jonka pakkoa hän ei kauvemmin voinut kantaa.
XXI.
Loppu.