Ennen kun annamme esiripun mennä alas sen näytelmän jälkeen jo kauvan sitte menneistä ajoista, minkä hajanaisissa piirteissä olemme esittäneet lukijalle, täytyy meidän vielä tehdä pieni käynti Blekingeen, missä ukko Flink puutteellisessa mökissään viettää erakon vaiheista köyhää, mutta puutteista rikasta elämää, kuitenkin ylevänä tietäessään saavuttaneen elämänsä tarkoituksen, kostaneensa niinkuin monet pitkät vuodet oli halunnut.
Tosin tuli tämä kosto kalliiksi, osti sen terveytensä menettämällä, joka oli seuraus niistä haavoista, mitkä hänkin raivoavassa taistelussa Turun linnaa valloitettaissa oli saanut, osti sen totisen uskollisen ystävän kadottamalla, ystävän, johon oli luullut voivansa luottaa vastaisuudessakin, kun voimansa riutuivat ja elämänsä ehtoo himmeni. Mutta vahinko oli vielä suurempi eräälle toiselle tuolla kaukana, Hansin nuoruuden morsiamelle, joka iloisen jälleentapaamisen sijasta sai tuntea haaksirikkoon joutuneiden haaveilujen tunnetta, joka siitä sai sydämenhaavan, mitä ei kenkään enään voinut parantaa.
Kuitenkin oli heillä molemmilla jälellä yksi luottamus, joka antoi heille voimaa ja sisällistä iloa myös elämän synkimpinäkin hetkinä, aavistivat että mitä olivat täällä ajassa kadottaneet saisivat runsaasti haudan tuolla puolen.
Onnellisia ovat jos tämä toivonsa on toteutunut.
Vuosisatojen vaiheet ovat vierineet heidän unhoitettujen hautojensa yli. Ken kyselee alhaista sotilasta hänen lopetettua matkansa myrskyisellä taistelutantereella ja vuodatettua verensä isänmaan edestä.
Ivarsson ja vanha Flink pettivät herttuan ja avasivat hänen linnansa portit viholliselle. Olkoonpa niinkin, mutta he eivät tehneet sitä tarkoituksessa sen kautta saada epäiltävää kunniaa; se tapahtui siinä vahvassa vakuutuksessa, että julkinen uppiniskaisuus tarvitsee rangaistusta, he tahtoivat ehkä estellä sitä eripuraisuutta, vihaa ja tottelemattomuutta, joka yhä enemmän ilmestyi veljesten väliin, tekivät sen kuninkaansa nimessä, jonka pitivät ainoana oikeutettuna perillisenä sille saaliille, minkä suuri Kustaa Vaasa oli koonnut. Ja jos joku määrä inhimillistä erehdystä löytyykin heidän hyvässä aikeessaan, älköön tuomio kuitenkaan kohdatko heitä liian ankarasti, "sillä inhimillistä on hairahtua, jumalallista on anteeksi antaa", sanoo runoilija ja tekee siinä oikein.