Candide ei ollenkaan lakannut ihmettelemästä vapautuksensa aihetta.
— Mikä ihmeellinen kansa! hän sanoi. Minkälaiset ihmiset, minkälaiset tavat! Jos ei minulla olisi ollut onnea pistää miekkaani neiti Kunigundan veljen sydämeen, niin olisin nyt aivan armotta tullut syödyksi. Mutta joka tapauksessa on luonnontila hyvä, koskapahan nuo velikullat, sensijaan että olisivat pistäneet minut poskeensa, kohtelivat minua äärettömän kunnioittavasti, heti kun he saivat tietää, että en ollut mikään jesuiitta.
SEITSEMÄSTOISTA EUKU.
Kuinka Candide ja hänen palvelijansa saapuvat Eldoradon maahan ja mitä he siellä näkivät.
Kun he olivat päässeet Pitkäkorvien maan ulkorajoille, sanoi Cacambo
Candidelle:
— Näette nyt, että tämä pallonpuolisko ei ole rahtuistakaan parempi kuin tuo toinen. Uskokaa minua, paras on, että palaamme jälleen Europaan niin pian kuin suinkin.
— Kuinka me sinne voisimme palata, sanoi Candide, ja minne me siellä menisimme? Jos menen omaan maahani, ovat bulgarialaiset ja arabialaiset siellä vastassani ja he tappavat jokaisen, joka heidän eteensä sattuu. Jos palaan Portugaliin, joudun roviolle. Jos taas jäämme tähän maahan, olemme joka hetki vaarassa joutua paistinvartaaseen. Mutta kuinka sittenkään voisin jättää tätä maanosaa, jossa neiti Kunigunda asuu!
— Lähtekäämme sitten Cayenneen, ehdotti Cacambo. Siellä tapaamme ranskalaisia, jotka kiertävät maailman ympäri. He voivat auttaa meitä tästä pälkähästä. Ehkä Jumala meitä vielä armahtaa.
Ei ollut niinkään helppoa päästä Cayenneen. He tiesivät kyllä vähän, mihin suuntaan heidän oli kulettava, mutta vuoret, virrat, kuilut, ryövärit ja villi-ihmiset olivat kaikkialla hirvittävinä esteinä. Heidän hevosensa olivat vähällä kaatua väsymyksestä; heidän muonavaransa olivat myös lopussa. Noin kuukauden ajan he elättivät itseään pelkillä luonnon antimilla.
Vihdoin saapuivat he erään pienen virran luo, jonka partaalla kasvoi kokospalmuja, joiden hedelmät antoivat heille jälleen uutta voimaa ja rohkeutta.