Cacambo, joka osasi antaa aina yhtä hyviä neuvoja kuin muorikin, sanoi Candidelle:
— Nyt emme enää voi täten jatkaa. Olemme kävelleet jo enemmän kuin liikaa. Tuolla näen tyhjän veneen ajelehtivan virran mukana. Täyttäkäämme se kokospähkinöillä, heittäytykäämme tuon pienen aluksen armoille. On varmaa, että virta aina vie johonkin asuttuun seutuun. Jos ne kohtalot, jotka meitä siellä odottavat, eivät olisikaan niin miellyttävää laatua, niin on niillä ainakin se etu, että ne ovat uusia.
— Tehkäämme sitten niin, sanoi Candide, ja antakaamme asiamme Herran huomaan!
He velloivat täten muutamia penikulmia eteenpäin milloin kuivien, milloin vihannoivien, milloin jyrkkien, milloin alhaisten seutujen lomitse. Virran uoma laajeni yhä. Vihdoin se luisui sisään näkymättömästä kuilusta, jonka yllä kaarsi suunnattomat, pilvien korkuiset kalliot.
Mutta nuo molemmat matkamiehet eivät silti kadottaneet rohkeuttaan. He antoivat aaltojen kuljettaa venheen tuohon kurimon kuiluun. Ja virta, joka tällä kohdalla taas oli kapea ja vuolas, lennätti heidät holvissa eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja pauhinalla. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näkivät he vihdoin jälleen päivän valon. Mutta heidän ruuhensa murtui vuoren särkkiin ja kokonaisen peninkulman saivat he laahautua kiveltä kivelle, kunnes he vihdoin näkivät yllään kaartuvan äärettömän suuren, joka puolelta ylipääsemättömien vuorien rajoittaman taivaan.
Maa, johon he olivat saapuneet, oli viljelty niin tarpeen kuin nautinnon lakeja silmällä pitäen. Kaikkialla yhtyivät hyöty ja huvi. Tiet olivat täynnä tai oikeammin, niiden koristuksena oli kaunismuotoisia ja loistavasta aineesta tehtyjä ajopelejä, joissa istui harvinaisen kauniita miehiä ja naisia ja joiden eteen oli valjastettu suuria, punaisia ja nopeakulkuisia lampaita, jotka nopeudessa voittivat kaikki Andalusian, Tetuan ja Mequinezin jaloimmat hevoset.
— Onpa tässä kerrankin maa, joka on parempi kuin Westfali, sanoi
Candide.
Ja he astuivat ensimäiseen kylään, minkä lie tiellään kohtasivat. Kylänportilla oli joukko lapsia, jotka huvikseen heittelivät kivellä maaliin ja joilla kaikilla oli kullankirjaillut vaatteet yllään, vaikkakin aivan risaiset. Nuo molemmat toisesta maailmasta tulleet matkailijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kivet, joilla lapset leikittelivät, olivat jotenkin suuria pyöreitä liuskoja, mitkä keltaisia, mitkä punaisia, mitkä viheriäisiä, mutta kaikki erinomaisen säteileviä. Matkailijamme tulivat uteliaiksi ja ottivat maasta käteensä muutamia. Ne olivatkin pelkkiä kultapalasia, pelkkiä smaragdeja ja rubiineja, joista pieninkin jo olisi kelvannut itse Suur-Mogulin valtaistuinta koristamaan.
— Epäilemättä, sanoi Cacambo, ovat nämä leikkivät lapset tämän maan kuninkaan poikia.
Samassa tuli kylän opettaja kutsumaan oppilaitaan kouluun.