Kun ateria oli lopussa, luulivat Cacambo ja Candide ruhtinaallisesti maksaneensa osansa heittäessään pöydälle pari niistä suurista kultakolikoista, jotka he tieltä olivat koonneet. Mutta isäntä ja emäntä remahtivat täyttä kurkkua nauramaan ja nauroivat niin, että heidän täytyi pidellä vatsaansa. Vihdoin sanoi isäntä vähän tyynnyttyään:
— Hyvät herrat, me näemme kyllä, että te olette muukalaisia. Me emme useasti näe sellaisia luonamme, ja sentähden saatte suoda meille anteeksi, että rupesimme nauramaan, kun tarjositte meille maksuksi maantien kiviä. Teillä ei varmaankaan ole maan käypää rahaa, mutta sitä ette tarvitsekaan täällä syödessänne. Kaikki liikkeen ja kaupan helpottamiseksi rakennetut majatalot ylläpidetään valtion varoilla. Te olette sitäpaitsi syöneet huonosti täällä, sillä tämä on köyhä kylä. Mutta kaikkialla muualla voidaan teidät ottaa vastaan ansionne mukaisesti.
Cacambo selitti Candidelle isännän puheen merkityksen ja Candide kuunteli sitä samalla ihastuksella ja hämmästyksellä, jolla Cacambo sen esitti.
— Mikä onkaan sitten tämä maa, sanoivat he toinen toisilleen, jota ei missään muussa maailmanpaikassa tunneta ja jossa koko luonto on niin erilaatuinen kuin omassamme! Luultavasti on tämä juuri se maa, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyy tietysti välttämättä olla yksi sellainenkin. Ja vaikka mestari Pangloss olisikin sanonut mitä tahansa, niin huomasin kuitenkin useasti, että Westfalissa ainakin kaikki kävi päin seiniä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mitä he näkivät Eldoradon maassa.
Cacambo ilmaisi ravintolanisännälle heidän uteliaisuutensa. Tämä vastasi:
— Minä olen kovin oppimaton mies ja minun on hyvä olla sellaisena kuin olen. Mutta meillä on täällä eräs vanhus, joka aikoinaan on ollut hovissa ja joka on koko valtakunnan viisain ja samalla puheliain mies.
Ja heti hän johdatti Cacambon vanhuksen luo. Candide oli nyt vain toisarvoinen henkilö ja hän sai luvan seurata renkiään. He astuivat sisälle erääseen hyvin yksinkertaiseen taloon, sillä ovi oli ainoastaan hopeasta ja sisäseinien laudoitukset ainoastaan kullasta, mutta muuten niin taitehikkaasti ja somasti veisteltyjä, etteivät edes kallisarvoisimmatkaan laudoitukset olisi voineet vetää niille vertoja. Eteisessä tosin oli silauksien asemesta vain rubiineja ja smaragdeja, mutta se sopusointuinen järjestys, joka kaikkialla vallitsi, korvasi sensijaan tämän äärimmäisen yksinkertaisuuden.
Vanhus istutti molemmat vieraansa kolibrin höyhenillä täytetylle sohvalle ja tarjosi heille viiniä timanttimaljakoista. Senjälkeen hän tyydytti heidän uteliaisuutensa seuraavin sanoin: