— Ihmiset tekevät niitä itse, sanoi Candide, he eivät voi tulla toimeen ilman niitä.
— Mutta silloinhan se ei ole heidän vikansa, sanoi Martin.
Useimmille pelivieraille oli tällainen kielenkäyttö vallan käsittämätöntä, joten he eivät ottaneetkaan siihen osaa, ainoastaan maistelivat ahkerasti maljojaan. Martin jatkoi keskustelua oppineen kanssa ja Candide kertoi seikkailuistaan talon emännälle.
Illallisen jälkeen vei markiisitar Candiden makuukammioonsa ja tarjosi hänelle paikan eräällä sohvalla.
— Vai niin, sanoi hän, te olette siis todella yhä edelleenkin yhtä silmittömästi rakastunut nti Kunigunda von Thunder-ten-Tronckhiin?
— Olen, rouvaseni, vastasi Candide.
— Te vastaatte niinkuin ainakin oikea Westfalin nuorukainen, vastasi markiisitar hellästi hymyillen. Ranskalainen olisi teidän sijassanne sanonut näin: "Totta on, että olen rakastanut nti Kunigundaa, mutta nähtyäni teidät, rouvaseni, pelkään, etten enää voi häntä rakastaa."
— Ah, rouvaseni, sanoi Candide, minä vastaan teille aivan kuinka vain tahdotte.
— Teidän rakkautenne häneen, jatkoi markisitar, alkoi siitä, että otitte maasta hänen nenäliinansa. Nyt pyydän teitä ottamaan maasta pudottamani sukkanauhan.
— Kaikesta sydämestäni; sanoi Candide, nostaen lattialta sukkanauhan.