— Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin, kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.
Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt oopperassa alla moda eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa. Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.
Martin sanoi hänelle:
— Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette, että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet, ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä, ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne Kunigundan.
Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.
Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska, hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja nipisti häntä silloin tällöin poskesta.
— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia, mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he ovat hyvin onnellisia olentoja.
— Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi
Martin.
— Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin saatte itse nähdä, että en erehdy.
Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti
ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja,
Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa,
Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.