Veljenne ja naapurinne August, kuningas."

Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille, jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin Kazimierziin.[20]

Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan, että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa, eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä rakkautta häneen.

Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."

Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul: "Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." — Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen, mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul, Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.

Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia, nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi vääräksi hänen julmuutensa.

Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]

Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti, kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi siitä määräyksensä Tukholmaan.

Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa, joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen jo Saksista."

Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa, johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä, etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee, niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen; päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat pelkäsivät Ruotsin kuningasta.