Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen, jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.
Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa. Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin 60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut Augustin kuninkuudesta Varsovassa.
Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin; toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli oikea.
Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.
Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen. Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan; mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.
Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa, lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan kruununarmeijaa.
Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein koko Puolan hallitsijaksi.
Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies, jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen, jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.
Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan. Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä, eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö, ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan, että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke vakuuttanut minulle.
Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle, liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.