Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa, puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen näköinen.
Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.
Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.
Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.[22]
Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.
Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.
Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.
Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.
Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."
Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.