Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.
Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä… tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: Tie Leipzigistä Tukholmaan. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".
Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.
Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.
"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". — "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". — Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".
Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." — Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."
NELJÄS KIRJA.
Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.
Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.
Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.