Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. Suom. muist.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.
Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.
Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.
Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.
Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.
Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.
Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.
Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.
Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.
Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: Silvae, paludes, aggeres, hostes victi, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: Victrices copias alium laturus in orbem.