Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.
Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]
Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.
Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.
Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.
Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.
Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.
Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. — Suom. muist.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.
Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.
Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.