Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa. Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät, jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä, että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä; hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa hänet väkisin?" lisäsi hän. — "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on herramme määräys". — Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan kruunatun pään verta. — "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan, "jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen valtakunnassaan".
Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.
Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä Portilta.
Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin. Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi niin hyödyttömän asian vuoksi.
Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen. Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.
Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset, jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle, jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. — "Kyllä", vastasi Fabrice. — "No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky, jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." — Fabrice heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni, niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".
Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas, joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään hänelle mielipiteitään.
Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat, näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se vielä tänäänkin." — Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla. Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä. Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.
Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja Allah-huudot kaikuivat joka taholta.
Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he mainitsivat häntä vain nimellä demirbash, rautakallo. Heti hän päätti lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä, kun nämä huusivat teiltä amman'ia (armoa)? Oletteko jo kokonaan unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin ankarat kuin teille koetetaan uskotella."