Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit, tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa. He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.
Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta, samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.
Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.
Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.
He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin, missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat; että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.
Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.
Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen: "Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin joutukoon sitten!" — He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä haluttomuutta siihen.
Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua. Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa; kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.
Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi hymyillen: "me saamme nyt taistella pro aris et focis".
Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin lujasti kuin oli voitu.