Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.
Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi. Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen, kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.
Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa. Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä. Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.
Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven. Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui. Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera, johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia, sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.
Janitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen huoneet. "Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia", sanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven, joka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.
Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan, viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon neljännestunnissa vihollisista.
Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä armoa, huutaen amman. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". — Turkkilainen lupasi täyttää mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos ikkunasta.
Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone, joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen: ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa neljännestunnissa.
Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä, teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.
Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin. Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian, tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista. Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos, pirstautuen liekkeihin.