Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin palaa!" — Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys, päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän; "ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"
Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa, huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla; kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta. Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin. Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten rasitettavan.
Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle. Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka kantoivat häntä Allah-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. — Tämä kummallinen tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12 p:nä 1713.
SEITSEMÄS KIRJA.
Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.
Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu kymmeneen päivään." — "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä uljuutta", vastasi turkkilainen. — Hän määräsi kuninkaan vietäväksi Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan. Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.
Saatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta, asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen. Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä, hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään", sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen kaksikymmentä janitshaaria." — "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas, "sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". — Keskustelun kuluessa pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti lunastamisen.
Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu ranskalainen de la Motraye. — Suom. muist.], joka uteliaisuudesta oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien käsistä.
Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä. Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran". — Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen miekkansa takaisin.