Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan, Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille. Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.
Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä Polybios-selityksissään. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.
Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille, mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan; niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän asian päättämistä.
Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717 alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.
Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa, ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.
Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija, Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.
Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen Lontoossa.
Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti, ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan, oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä, tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". — Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi, panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta, vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa perustuksena.
Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa, hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.
Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen, täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää itseänsä.